Mistä aikaa ja kiinnostusta kasvattaa?
Lasten kasvattaminen on ehkä kasvattavin kokemus, jonka olen
oman elämäni aikana kohdannut. Siinä täydellinen sitoutuminen ja rakkaus
kohtaavat haasteen, jossa joudun asettamaan omat tarpeeni sivuun ja
keskittymään täysin toisen yksilön tarpeisiin. Vanhemmuus ei rajoitu elämän perustarpeiden,
riittävän levon, monipuolisen ravinnon, suojan ja turvan tarjoamiseen. Haluan
lapseni oppivan elämässä myös monia tärkeitä asioita hyvistä käytöstavoista
pettymyksen sietokykyyn. Ja koska kasvaminen on usein kivuliasta, hyvin harvoin
saan kohderyhmältäni kiitosta – päinvastoin, saan kuulla olevani tyhmä,
pikkuasioihin puuttuva häirikkö, jonka tarkoitusperät ovat vähintäänkin
epäilyttävät ja lapsen hyvinvointia vaarantavat. Ei ihme, että joskus yön
hämärinä tunteina pohdin oman tekemiseni oikeutusta ja ratkaisujeni
perusteluja. Väsymyksen ja turhautumisen vallassa olen joskus ärtyneenä
pohtinut, onko minulla edellytyksiä toimia kasvattajana ja jopa toivonut
vapautusta tästä vastuusta – tosin vain hetkeksi.
Silloin kun kasvatustoimenpiteiden kohteena ovat omat
lapset, asialle antautuminen on kuitenkin enemmän tai vähemmän itsestään
selvää. Oman verenperinnön ja perheen puolesta toimiminen lienee geeneihin
kirjoitettua ja ylpeyden ja ilon aihe. Mutta aikuisilla kasvattajan vastuu ei
rajaudu tai sen ei pitäisi rajautua vain omiin jälkeläisiin. Olemme kaikki omissa
yhteisöissämme vastuullisia toimijoita, kansalaisina, työntekijöinä,
kuntalaisina, naapureina jne. Jos sana
”kasvattaa” ei aina olekaan kovin korkeassa kurssissa aikana, jolloin
luovuudella ja yksilön vapaudella halutaan korvata monia rakenteisiin sidottuja
toimintatapoja, käsitteellä tulisi nähdä myös muita merkityksiä. Kasvattaminen
voi tarkoittaa myös ohjaamista, suojelua, auttamista, neuvomista ja
haastamista; keinoja joilla yksilöä autetaan tulemaan entistä enemmän omaksi
itsekseen, löytämään omat vahvuutensa.
Lapsen ja nuoren kehitystehtäviin kuuluu itsenäistyminen,
mikä tarkoittaa mm. entistä suurempaa vapautta mutta myös entistä suurempaa
vastuuta itsestä ja muista. Ympäristö tarjoaa ne puitteet, joissa lapsi ja
nuori harjoittelee näitä taitoja. Suhteellisen vakaa ympäristö (samat ihmiset,
samat toimintatavat ja normit jne.) ei haasta lapsen kasvua samalla tavoin kuin
lapsella tai nuorella, jonka ympäristö vaihtuu. Monet asiat eivät olekaan enää
itsestään selviä ja ”normaali” tarkoittaakin jotain muuta kuin ennen. Tämä
vaikuttaa lapsen tai nuoren identiteetin kehitykseen.
Maahanmuuttajalapsen kasvatuskumppanuus
Silloin kun lapsen tai nuoren elinympäristö on vaihtunut
toiseen valtioon esim. pakolaisuuden seurauksena, on ilmiselvää, että häneltä
vaaditaan sopeutumista. Lapsella tai nuorella on oman ikävaiheensa
kehitystehtävien lisäksi sopeuduttava mm. uuteen kulttuuriin, kieleen,
sosiaaliseen ympäristöön ja maahanmuuttajan statukseen. Myös omilta vanhemmilta
saatava tuki voi muuttua maahanmuuton myötä. Vanhempien toimintakyky uudessa ympäristössä
on mm. puuttuvan kielitaidon vuoksi puutteellinen, mikä voi vaikuttaa siihen,
millaista tukea lapsi voi vanhemmiltaan saada. Toisaalta lasten ja nuorten hyvä
oppimiskyky voi synnyttää tilanteen, jossa lapsi tai nuori pystyy toimimaan
uudessa ympäristössä vanhempiaan paremmin, jolloin hän on monissa asioissa ns.
”omillaan”.
Niiden aikuisten, joilla kulttuuris-historiallis-kielellinen
perintö on siitä maasta, johon maahanmuuttajalapsi tai -nuori on asettunut,
olisi tärkeää tunnistaa yhteisöllinen kasvattajan vastuunsa. Näitä lapsia ei
voi ”ulkoistaa” koulun oppilaina, kerhon jäseninä tai kuntalaisina
”maahanmuuttajatyön ammattilaisten” tai vastaavien vastuulle. He ovat lapsina
ja nuorina samalla tavalla meidän aikuisten vastuulla kuin muutkin lapset. Sen
sijaan heidän kasvuaan ja kehitystään haastavat asiat voivat olla meille
tuntemattomia tai vaikeasti ymmärrettäviä. Tämän ei pitäisi kuitenkaan olla
peruste olla puuttumatta asiaan, kun lapsi tai nuori vaikkapa käyttäytyy
huonosti. Rohkeus kysyä asioista suoraan lapselta ja hänen vanhemmiltaan on
lähtökohta sille, että lapsi saa tarvitsemaansa kasvatusta.
Mistä sitten löytää aikaa kasvatustyöhön esimerkiksi
kouluissa? Tämän päivän koulumaailmasta kantautuvien viestien mukaan opettajat
ovat kuormitettuja vaativalla opetustyöllä ja loppuaika työstä heillä menee
vaativien vanhempien kanssa neuvotteluun. Siinä valossa ei liene ihme, että
maahanmuuttajaoppilaan integrointi luokkaan voi synnyttää pelkoja uupumuksen
maljan yliläikkymisestä. Asia ei ole varmastikaan yhden tai kahden opettajan
yksin ratkaistavissa, vaikka toki omallakin toiminnalla voi jokainen vaikuttaa.
Olisiko koulun lähdettävä yhdessä miettimään malleja sille, miten opettajien
työtä maahanmuuttajalasten ja heidän vanhempiensa parissa voitaisiin tukea? Ja
ennen kaikkea, miten tukea opettajien motivaatiota ja rohkeutta avoimeen
yhteistyöhön näiden perheiden kanssa? Ehkä juuri yhteisöllinen tuki voisi olla
muutoinkin voimauttavana elementtinä yksittäisen opettajan työlle. Koska ne
toimintamallit, joita näiden maahanmuuttajaperheiden kanssa synnytetään,
voisivat loppupelissä toimia myös suomalaisten perheiden ja lasten kanssa.
Tälle ei ole vain ollut aikaa aiemmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti