Mistä aikaa ja kiinnostusta kasvattaa?

Lasten kasvattaminen on ehkä kasvattavin kokemus, jonka olen oman elämäni aikana kohdannut. Siinä täydellinen sitoutuminen ja rakkaus kohtaavat haasteen, jossa joudun asettamaan omat tarpeeni sivuun ja keskittymään täysin toisen yksilön tarpeisiin. Vanhemmuus ei rajoitu elämän perustarpeiden, riittävän levon, monipuolisen ravinnon, suojan ja turvan tarjoamiseen. Haluan lapseni oppivan elämässä myös monia tärkeitä asioita hyvistä käytöstavoista pettymyksen sietokykyyn. Ja koska kasvaminen on usein kivuliasta, hyvin harvoin saan kohderyhmältäni kiitosta – päinvastoin, saan kuulla olevani tyhmä, pikkuasioihin puuttuva häirikkö, jonka tarkoitusperät ovat vähintäänkin epäilyttävät ja lapsen hyvinvointia vaarantavat. Ei ihme, että joskus yön hämärinä tunteina pohdin oman tekemiseni oikeutusta ja ratkaisujeni perusteluja. Väsymyksen ja turhautumisen vallassa olen joskus ärtyneenä pohtinut, onko minulla edellytyksiä toimia kasvattajana ja jopa toivonut vapautusta tästä vastuusta – tosin vain hetkeksi.

Silloin kun kasvatustoimenpiteiden kohteena ovat omat lapset, asialle antautuminen on kuitenkin enemmän tai vähemmän itsestään selvää. Oman verenperinnön ja perheen puolesta toimiminen lienee geeneihin kirjoitettua ja ylpeyden ja ilon aihe. Mutta aikuisilla kasvattajan vastuu ei rajaudu tai sen ei pitäisi rajautua vain omiin jälkeläisiin. Olemme kaikki omissa yhteisöissämme vastuullisia toimijoita, kansalaisina, työntekijöinä, kuntalaisina, naapureina jne.  Jos sana ”kasvattaa” ei aina olekaan kovin korkeassa kurssissa aikana, jolloin luovuudella ja yksilön vapaudella halutaan korvata monia rakenteisiin sidottuja toimintatapoja, käsitteellä tulisi nähdä myös muita merkityksiä. Kasvattaminen voi tarkoittaa myös ohjaamista, suojelua, auttamista, neuvomista ja haastamista; keinoja joilla yksilöä autetaan tulemaan entistä enemmän omaksi itsekseen, löytämään omat vahvuutensa.

Lapsen ja nuoren kehitystehtäviin kuuluu itsenäistyminen, mikä tarkoittaa mm. entistä suurempaa vapautta mutta myös entistä suurempaa vastuuta itsestä ja muista. Ympäristö tarjoaa ne puitteet, joissa lapsi ja nuori harjoittelee näitä taitoja. Suhteellisen vakaa ympäristö (samat ihmiset, samat toimintatavat ja normit jne.) ei haasta lapsen kasvua samalla tavoin kuin lapsella tai nuorella, jonka ympäristö vaihtuu. Monet asiat eivät olekaan enää itsestään selviä ja ”normaali” tarkoittaakin jotain muuta kuin ennen. Tämä vaikuttaa lapsen tai nuoren identiteetin kehitykseen.

Maahanmuuttajalapsen kasvatuskumppanuus

Silloin kun lapsen tai nuoren elinympäristö on vaihtunut toiseen valtioon esim. pakolaisuuden seurauksena, on ilmiselvää, että häneltä vaaditaan sopeutumista. Lapsella tai nuorella on oman ikävaiheensa kehitystehtävien lisäksi sopeuduttava mm. uuteen kulttuuriin, kieleen, sosiaaliseen ympäristöön ja maahanmuuttajan statukseen. Myös omilta vanhemmilta saatava tuki voi muuttua maahanmuuton myötä. Vanhempien toimintakyky uudessa ympäristössä on mm. puuttuvan kielitaidon vuoksi puutteellinen, mikä voi vaikuttaa siihen, millaista tukea lapsi voi vanhemmiltaan saada. Toisaalta lasten ja nuorten hyvä oppimiskyky voi synnyttää tilanteen, jossa lapsi tai nuori pystyy toimimaan uudessa ympäristössä vanhempiaan paremmin, jolloin hän on monissa asioissa ns. ”omillaan”.

Niiden aikuisten, joilla kulttuuris-historiallis-kielellinen perintö on siitä maasta, johon maahanmuuttajalapsi tai -nuori on asettunut, olisi tärkeää tunnistaa yhteisöllinen kasvattajan vastuunsa. Näitä lapsia ei voi ”ulkoistaa” koulun oppilaina, kerhon jäseninä tai kuntalaisina ”maahanmuuttajatyön ammattilaisten” tai vastaavien vastuulle. He ovat lapsina ja nuorina samalla tavalla meidän aikuisten vastuulla kuin muutkin lapset. Sen sijaan heidän kasvuaan ja kehitystään haastavat asiat voivat olla meille tuntemattomia tai vaikeasti ymmärrettäviä. Tämän ei pitäisi kuitenkaan olla peruste olla puuttumatta asiaan, kun lapsi tai nuori vaikkapa käyttäytyy huonosti. Rohkeus kysyä asioista suoraan lapselta ja hänen vanhemmiltaan on lähtökohta sille, että lapsi saa tarvitsemaansa kasvatusta.

Mistä sitten löytää aikaa kasvatustyöhön esimerkiksi kouluissa? Tämän päivän koulumaailmasta kantautuvien viestien mukaan opettajat ovat kuormitettuja vaativalla opetustyöllä ja loppuaika työstä heillä menee vaativien vanhempien kanssa neuvotteluun. Siinä valossa ei liene ihme, että maahanmuuttajaoppilaan integrointi luokkaan voi synnyttää pelkoja uupumuksen maljan yliläikkymisestä. Asia ei ole varmastikaan yhden tai kahden opettajan yksin ratkaistavissa, vaikka toki omallakin toiminnalla voi jokainen vaikuttaa. Olisiko koulun lähdettävä yhdessä miettimään malleja sille, miten opettajien työtä maahanmuuttajalasten ja heidän vanhempiensa parissa voitaisiin tukea? Ja ennen kaikkea, miten tukea opettajien motivaatiota ja rohkeutta avoimeen yhteistyöhön näiden perheiden kanssa? Ehkä juuri yhteisöllinen tuki voisi olla muutoinkin voimauttavana elementtinä yksittäisen opettajan työlle. Koska ne toimintamallit, joita näiden maahanmuuttajaperheiden kanssa synnytetään, voisivat loppupelissä toimia myös suomalaisten perheiden ja lasten kanssa. Tälle ei ole vain ollut aikaa aiemmin?

Mukavuusalueita

Kotoutumisen teemaan liittyvässä kolmannessa työpajassa käsittelimme kulttuuritietoista opetusta ja ohjausta. Kulttuuritietoisuus, herkkyys kulttuurin vaikutuksen tunnistamiselle asenteissa ja vuorovaikutuksessa ovat tärkeitä ominaisuuksia ohjaustyötä tekevällä, etenkin jos nämä erot ovat niin keskeisessä roolissa kuin ne maahanmuuttajatyössä ovat. Työpajan keskusteluissa kulttuurien erilaisuus ja sen tunnistaminen tulivatkin usein esille. Yhtenä aiheena käsittelimme kulttuuriin liittyviä yksilöllisiä asenteita.

Kulttuuriset mukavuusalueet ovat niitä näkymättömiä kehiä, jotka ympäröivät meitä. Kehien sisällä on kokoelma asioita, joihin meillä on tunnepitoinen suhde. Lähimpinä ovat asiat, joita arvostamme; seuraavaksi ne, jotka hyväksymme ja uloimpana ne, jotka siedämme. Lisäksi on olemassa niiden alue, johon liittyvät asiat ovat meille enemmän tai vähemmän yhdentekeviä sekä vaikeasti siedettävien asioiden alue. Kulttuurin mukavuusalueisiin liittyy tiedostettuja elementtejä, kuten julkilausuttu arvomaailma; mutta myös tiedostamattomia, esim. kansalliseen historiaan ja sukupolvelta toiselle periytyviin normeihin kietoutuvia elementtejä.

Entä asiat, joita meidän on vaikea sietää? Koska ne synnyttävät epämukavia tunteita, pelkoa, hämmennystä, ärtymystä ja vihaa, ne sijoittaa mielellään pois välittömästä elinpiiristään. Joskus joudumme kuitenkin kohtaamaan asioita, jotka eivät ole meille mieluisia. Silloin joudumme valitsemaan suhtautumistapamme. Käyttäydymmekö tunteidemme ohjaamina sen kummemmin pohtimatta, mistä ne kumpuavat? Vai pysähdymmekö pohtimaan, mitä sellaista arvokkaana pitämäämme uusi asia meissä loukkaa, että koemme epämukavuutta?

Monesti kysymys on tiedon puutteesta. Kun asioille löytyy perustelut, se näyttäytyy vähemmän outona, ja samalla kun se tulee ymmärrettävämmäksi, sen pelottavuus vähenee. Vain suostumalla vuorovaikutukseen (erilaisten) toisten kanssa voi tulla tietoisemmaksi omista kulttuuriin liittyvistä tunteistaan ja asenteistaan. Näin suostuu kehittämään kulttuurisensitiivisyyttään. Tämä prosessi on väistämättä molemminpuolinen: aidossa dialogissa molempien osapuolien ymmärrys laajenee. Ja vaikka omat arvostukset eivät radikaalisti muuttuisikaan, vaikeasti siedettävien asioiden alue supistuu, mikä avartaa henkistä elämänpiiriä. "Vaikka minä elän ja toimin näin, tuolla toisellakin tavalla voi elää ja toimia."